Abiturientit loppusuoralla
Ensi viikon perjantaina käynnistyvät kevään yo-kirjoitukset tekstitaidon kokeella. Viime hetken tositreenit aloitettiin torstaina osallistumalla äidinkielen ja kirjallisuuden preliminäärikokeeseen. Vanha äikänmaikka katseli hellin tuntein abejaan; keskittynyt ihminen on kaunis näky.
Näiden abiturienttien osana on kirjoittaa ylioppilaaksi ison muutoksen taitteessa. Tänä keväänä tuli jo ensimmäinen yllättävä uudistus: esseekoetta ei tarvitse enää kirjoittaa puhtaaksi. Opiskelijoiden puolesta voi olla tyytyväinen, vaikka muisto siististi puhtaaksi kirjoitetuista sivuista onkin haikea. Lyijykynällä tehtyjä harakanvarpaita ei toki kenenkään tarvitse kauaa lukea, kun koneet tulevat pian käyttöön.
Yo-tutkinto muuttuu, samoin opiskelu
Rehtori lähetti lukion opettajille informaatiota ylioppilaskirjoitusten uudistumisesta, joka tuo mukanaan remontin koko lukio-opiskeluun. Iso luuta on lakaissut: ylioppilastutkintolautakunta vaihtui, puheenjohtaja vaihtui, pääsihteeri vaihtui, sähköisen kokeen valmistelu lähti hurjaan vauhtiin.
Tämä näky on pian historiaa. Tulevaisuuden abi ottaa yo-kokeeseen mukaan oman kannettavan tietokoneensa. Tehtävissä hänen on esimerkiksi haettava netistä tarvittava aineisto ja toimittava sen pohjalta. Äidinkielen koetta uudistetaan yleissivistystä mittaavaksi kokeeksi, mitä se sitten merkinneekään. Uudistus koskee jo ensi syksynä aloittavia lukiolaisia, vaikka opettajilla ei ole vielä hajuakaan, millaiseen kokeeseen nämä kolmen vuoden päästä joutuvat.
Tietokoneet tulevat myös luokkaan. Jokaisella lukiolaisella tulee olla tunnilla edessään oma läppärinsä. (Tämä tieto kirvoitti huokauksia opettajakunnasta, joka nyt uhraa tunneilla aikaa ja voimia taisteluun älypuhelinten käyttöä vastaan.) Näppäimillä kirjoittamisen taidon on pian oltava kaikilla hallussa. Läppäri maksaa, mutta toisaalta kirjat, jotka ovat lukio-opiskelijalle nykyään valtava menoerä, jäävät pois. Oppimateriaaliahan saa jo nyt sähköisenä vaikka kuinka paljon. Hyvästi kirjat.
Uuden ajan ihmisille uusi koe
Totta kai muutokset ovat tarpeellisia. Tämän hetken lukiolaiset saavat luultavasti vähän kärsiä siitä, että koe on vanhanaikainen, kuten opetuskin, kun he taas ovat uuden ajan ihmisiä. Ylioppilastutkintolautakuntakin on tietoinen tästä. Se määrittelee tiedotteessaan Z-sukupolven, johon tämän vuosituhannen nuorten katsotaan kuuluvan:
Heille elektroniikka on arkea, aina ja kaikkialla. He ovat kaksikielisiä: suomi ja englanti ovat hallussa. He ovat online-yhteydessä maailmalle. He ovat passiivisia individualisteja. He noudattavat normeja. Heidän yksilökuvansa on julkinen, ja se rakennetaan huolella.
Terävä analyysi, turha nieleskellä.
Kokeen pitää siis suuntautua mittaamaan niitä valmiuksia, joita nykyvälineet parhaimmillaan ihmiselle kehittävät ja joita hän tulevaisuudessa tarvitsee. Kirjat, vihkot ja vanhanaikainen keskusteleva opetus kehittivät nekin joitakin taitoja - miten näille valmiuksille käy? Syntyvät sivutuotteena? Kuihtuvat olemattomiin? Unohtuvat tarpeettomina? Jäädään kaipaamaan?
Vanha opettaja haikailee
Kun tietotekniikka näin tuntuu saavan vetovastuun, kuinkahan varhaiseen kasvatukseen asti se pitää ulottaa? Ja miten paljon on tutkittu lukio-opetuksen muuttumisen pedagogisia, inhimillisiä ja sosiaalisia vaikutuksia?
Uutta infoa sulatellessaan vanha opettaja löysi tiedostoistaan muistiinpanot, jotka hän teki filosofi Thomas Wallgrenin luennolla "Tietoyhteiskunnan myytit ja tulevaisuus" viitisentoista vuotta sitten. Se oli antoisin koulutus mihin opettajaa oli koskaan lähetetty - ja taitaa olla edelleen. Wallgren oli koonnut kuusi myyttiä, jotka kiinnittyvät sitkeästi ajatuksiimme teknisestä kehityksestä, ja kumosi ne terävästi yksi kerrallaan. Valitettavasti ne eivät mahdu tähän, mutta loppupäätelmistä muutama sana:
"Koko suhtautumisemme tekniikkaan määräytyy siihen kohdistuvien valtavien odotusten kautta, uskosta siihen, että tekniikka ratkaisee kaiken. Tekniikan arvostelijoita pidetään naiiveina, mutta tekniikasta keskustellaan ja siihen suhtaudutaan naiivisti.
Yhteiskunnan halu ja valmius tutkia sitä, miten tekniikka vaikuttaa ihmiseen ja yhteisöön, on äärimmäisen pieni tekniikkaan satsaukseen verrattuna. Empiirinen tutkimus olisi välttämätöntä voidaksemme suhtautua järkevästi. Kaikkein vaikein kysymys liittyy ihmiseksi kasvamiseen, koska lapsen persoonallisuus rakentuu siitä, mitä hän tekee ja näkee. Nykyään voidaan jo sanoa, että lapset eivät osaa leikkiä kuten ennen, itsekunnioitus ja itsearvostus ovat alhaalla ja masennus on yleistä jo lapsilla."
Näin viisitoista vuotta sitten, viime vuosituhannella.
Yhtenäiskoulun pihalla kyllä leikitään. Piha on kuin luotu sitä varten. Leikeissä toivottavasti harjoitellaan sitä ihmisyyttä, joka on aina ollut koulumme kasvatustavoite: aktiivinen ja sosiaalinen ihminen, joka kunnioittaa toisia.
Mutta ehkä koulutuksen ylimpiin ohjaimiin onkin nyt astunut ihmisiä, jotka ajattelevat, että ihminen on pohjimmiltaan jotain muuta. Niinpä he yrittävät kehittää koulua siihen suuntaan, että se mahdollisimman hyvin rakentaisi normeja rakastavista passiivisista individualisteista toimivan yhteiskunnan, joka ei perustu utopioihin ihmisyydestä. Tämähän tuntuu järkevältä.
Vaikka kuinka haluaisi herkutella omalla muutosvastarinnallaan, lienee parasta ajatella, että ne, jotka pääsevät päättämään, ovat parhaiten ajan tasalla. Jokainen tekee omalta osaltaan sen, minkä parhaaksi näkee. Tuulimyllyn siivet ovat vahvemmat kuin yksinäinen surkuhupaisa ritari.
Yhtenäiskoulun opettajat ovat onneksi avoin ja keskusteleva työyhteisö: erilaiset näkökannat ja suhtautumistavat tulevat esille ja hioutuvat kohtaamisissa. Yhteistä kaikille on halu katsoa muutoksia ennen kaikkea pedagogisesta näkökulmasta, lapsuutta ja nuoruutta kunnioittaen.
Aurinkoista helmikuuta!
